Kuraattori Kaarlo Stauffer

Home / Kuraattori Kaarlo Stauffer

Kaarlo Staufferin pohdiskelua:

”Jokaisessa todellisesssa taideteoksessa on kohtia, joista teos puhaltaa sisäänsä pyrkijää kasvoihin viileästi kuin varhaisen aamun ensimmäinen tuulenvire. Tästä seuraa, että taide, jonka on usein ajateltu olevan vastahankaisessa suhteessa edistykseen, voikin auttaa määrittämään edistystä oikealla tavalla. Edistys ei ole kotonaan ajan kulun jatkuvuudessa vaan sen keskeytyksissä; siellä, missä jotain todella uutta tulee ensimmäistä kertaa aistittavaksi raikkaana kuin varhainen aamu.”

Edellinen lainaus on peräisin tarkkanäköisen saksanjuutalaisen ajattelijan Walter Benjaminin Passagen-Werk-fragmenteista. Kappale auttaa ehkä ymmärtämään, miksi vastahankaan ei terminä tai käsitteenä, yleisesti mielletystä vastustavasta konnotaatiostaan huolimatta, ilmene itselleni ensisijaisesti negaation kautta, vaan resonoi pikemminkin voimallisena ja poeettisesti latautuneena.


Yritän selventää.

Maailman ja taidemaailman (nykytaidekentän) virtausten, diskurssien, odotusten ja vaatimusten valtameressä omaperäinen taiteilija asettuu väkisinkin poikkiteloin; kaikkia ei voi miellyttää, kaikkeen ei voi lähteä mukaan. Panoksena ovat pitkäjänteisyys, paneutuminen ja keskittyminen – uskollisuus omalle ajattelulle ja tekemiselle. Vastahankaisuus ei välttämättä ole tietoinen toimintamalli, mutta asenteen kanssa sillä saattaa olla tekemistä.
En puhu nyt näyttelyn taiteilijoiden suulla. En osaa lukea heidän ajatuksiaan. Jotain tällaista henkeä kuitenkin aistin heidän työssään.


Ehkä näyttely onkin oodi taiteelliselle luomistyölle?

Eivätkö kaikki näyttelyt ole?


Tietenkin vastahankaisuus ilmenee muillakin näyttelyn kontekstiin sopivilla tavoilla. Käsitellessään maalaustaidetta tilan ja installaation kautta Maria Luutonen ja Bogna Wisniewska kyseenalaistavat perinteisiksi koettua maalauksen formaattia. Toisaalta Joel Slotten ja Matilda Enegrenin uusasiallisen esittävä, kontemploiva maalaustaide, ei ole millään muotoa itsestään selvää aikanamme, jolloin trendit vaihtuvat kolikkoa vippaamalla. Sorbus on kollektiivina vaalinut vastakulttuurin DIY-henkeä ja vastustanut näin taidemaailman establishmenttia ja hierarkioita. Joonas Sirenin äänitaide, Mika Helinin veistoinstallaatitot ja Dorian Bajramovicin keramiikkatyöt ilmenevät ajassa ja paikassa tilasidonnaisina, eivätkä näin ole perinteisessä mielessä sidoksissa liikutettavaan ja sellaisenaan myytävään taideobjektiin. Anna Niskasen suuret syanotypia-teokset asettuvat valokuvauksen ja grafiikan väliin uudistaen kummankin taidemuodon ilmaisullisia keinoja. Ja Jussi Niskasen ja Hermanni Kekon abstraktit maalaukset, onko niillä tarjottavaa digitaalisen ajan kulkijalle, jolle kaikki on kiinni sisällöistä?


Olisiko vielä jotain?


Onko sopivaa ottaa näyttelyyn mukaan opiskelijoita? Kuuluuko taiteilijuus vain valmistuneille piinkoville ammattilaisille? Ehkä näyttelyn oma sisäinen vastahankaisuus löytyy juuri kokeneen ja nuoren, tradition ja uuden, esittävän ja ei-esittävän, näiden ja muiden vastaparien jännitteestä, niiden hankauksesta?


Ja onhan kesänäyttelyn pitäminen autioituneella kunnantalolla vastahankaan näivettäviä poliittisia suuntauksia kohtaan.