Taiteilijahaastattelut

Home / Artikkelit / Taiteilijahaastattelut

Dorian Bajramovic

Dorian Bajramovic, Jungle Feaver, 2019

Dorian Bajramovicin teoksia on esillä kunnantalon vihreässä näyttelyhuoneessa ja sen ulkopuolella.

”Mielestäni kaikki näyttelytilat ovat aika yhdentekeviä, et sillä ei ole paljon väliä missä minä olen, ihan sama onko se tuolla ulkona vai täällä sisällä. Kaikki missä on joku seinä, mihin voi laittaa tauluja ovat hyviä. Ei aina tarvitse olla sellainen valkoinen galleria, ei sillä ole mitään väliä”, toteaa Bajramovic vanhan kunnantalon näyttelytilasta.

Oman työskentelynsä lähtökohdaksi Bajramovic kertoo, että tekemisen pitää olla hänelle itselleen mielenkiintoista. ”Näitä on hauska tehdä. Kaikista tärkeintä on, että minulla on hauska työskennellä. Ja toivottavasti sitten jengi kokee teokseni jollain tavalla itsellensäkin mielenkiintoisina”, Bajramovic toteaa.

Näyttelyvieraat voivat halutessaan osallistua Bajramovicin teokseen ottamalla huoneen ulkopuolelta mukaansa teospohjan työstettäväkseen. Valmiista teoksesta lähetetään kuvat taiteilijan käyttöön.

Matilda Enegren

Matilda Enegren, Ostrich (self-portrait), 2018

Kuvataiteilija Matilda Enegrenin muoto- ja omakuvat vangitsevat hetkiä.

Enegren valmistui Göteborgin yliopiston Valand-akatemiasta vuonna 2015 ja on siitälähtien työskennellyt taidemaalarina. Näyttelyitä Enegren on pitänyt niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Voimakkaan figuratiiviseen muotokuvamaalaukseen ja omakuviin keskittynyt taiteilija maalaa myös yksityiskohtia maisemista ja kaupunkiympäristöistä.

Enegrenin muotokuvien ihmisten katseet ovat täynnä voimaa ja inhimillistä herkkyyttä. Maalausten malleina ovat toimineet taiteilijan ystävät ja tutut, joita hän on kutsunut työhuoneelleen. Vastahankaan -näyttelyssä esillä oleva maalausten sarja sisältää myös kolme Enegrenin omakuvaa. 

Enegren avaa teoskokonaisuutensa teemaa:

”En halua ehkä kertoa tai keksiä muuta kuin sen hetken. Sama koskee omakuviani. Esitän, miten itse katson itseäni ja muita ihmisiä, joita olen maalannut. Jotenkin olen myös itse läsnä tässä omassa huoneessani.”

Vanha kunnantalo on Enegrenin mielestä oikein miellyttävä näyttelytila. ”Tämä muistuttaa ihan normaalia galleriaa. Tässä on kuitenkin ehkä vähän kotoisampi fiilis. Tuntuu turvalliselta, ei niin teennäiseltä. Pidän tästä paikasta oikein paljon”, Enegren kommentoi.

Vuoden 2021 joulukuussa taiteilijaa odottaa yksityisnäyttely Helsingin Galleria Huudossa. Tämän ohella Enegren mainitsee myös toimivansa lukion kuvataiteen opettajana tulevalla lukuvuodella.

Hanna Hyy

Hanna Hyy, Riding Myself Crazy, 2020

Kuvataiteen maisteri Hanna Hyy on taustaltaan etelä- ja itäsavolainen. Hän on viettänyt lapsuutensa Mikkelissä ja Savonlinnassa. Hyy kertoo tiestään kuvataiteen pariin: ”Reittini kuvataiteeseen on saanut alkunsa lapsuuteni intensiivisestä lukemisharrastuksesta, joka innoitti kirjoittamaan runoja teini-ikäisenä. Runous opetti hahmottamaan kokemuksia ja ympäristöä symbolisella ja assosioivalla tavalla. Kuvataiteen kokeminen ja oma tekemiseni on myöhemmin rakentunut tämän nuorena saadun kauneuden kokemisen ahaa -elämyksen varaan.”

Hyyn mukaan hänen työskentelynsä perimmäisessä ajatuksessa on kyse pyrkimyksestä jonkinlaiseen avonaisuuteen haastavien tilanteiden edessä. Monet Hyyn teoksista kuvaavat fantasiamaisesti ihmisten tai ihmisen ja muunlajisten olentojen suhdetta itseensä, toisiinsa ja ominaisuuksiinsa: ”Maalaukset kuten Friends (ongelmalliset asiat lohduttavat minua), tai Riding Myself Crazy, ilmentävät minulle ihmisyyden olennaista ristiriitaa oman arvomaailman, oman toiminnan ja omaksi koetun persoonallisuuden välillä. Toisinaan tuntuu, että se oma itse, jonka ohjaksissa pitäisi olla, on kirjaimellisesti yksi iso itsepäinen aasi.”

”Minusta koettu hankaluus tai suoranainen vaikeus, tilanteiden epärajaisuus ja monimutkaisuus ovat mielenkiintoisia kaikissa suhteissa. Tällaiset moniselitteiset tilanteet ja tunteet vastaavat mielestäni tarkimmin inhimillistä kokemusta elämästä”, Hyy kertoo.

Taiteilija kertoo, että maalaaminen on hänelle itselleen muun muassa tapa tarkastella omia arvojaan suhteessa vallitseviin valta- tai arvoasetelmiin yhteiskunnassa. Teoksissaan Hyy inhimillistää paljon elottomia hahmoja, joita hän on käyttänyt malleina. Nastolassa onkin esillä teoksia, joissa kaikissa on vahva päähahmo. Elottomien esineiden käyttö malleina on Hyylle tarkoituksellinen etäännytys, jotta aihetta voi helpommin lähestyä, mutta toimii samalla empatiaharjoituksena ulkopuolista asiaa kohtaan. ”Teosteni teema on ehdottomasti lähtenyt huomiosta taiteesta empatiakyvyn kehittäjänä, sekä viehätyksestäni havaintoon ja kauneuden kokemuksen rakentamiseen.”

Hyy kertoo olleensa vaikuttunut vanhasta kunnantalosta näyttelypaikkana: ”Sekä kunnantalon sijainti huikeilla järvimaisemilla että itse talon suunnittelu ilahduttivat suuresti. Kunnantalo oli arkkitehtuuriltaan vaikuttava ja siellä on säilynyt viehättävä ja aikakapselimainen, omalle ajalleen uskollinen visuaalinen tunnelma. Näyttelytilana valoisa talo ajaa asiansa hienosti. Odotan kovasti, että pääsen näkemään kaikkien muiden taiteilijoiden teokset valmiina paikoillaan näissä hieman nyrjähtäneen arvokkaissa ja yllätyksellisissä puitteissa.”

Savu E. Korteniemi

Savu E. Korteniemen maalaukselliset mustepiirustukset johdattelevat katsojan mukanaan toden ja tarun rajamaille. Vuonna 2013 Kuvataideakatemiasta kuvanveistäjäksi valmistunut Korteniemi keskittyy työskentelyssään nykyään enimmäkseen kaksiulotteisiin teoksiin. Kesänäyttelyssä esillä oleva Kartasto -installaatio kiipeilee näyttelytilan seinillä ja houkuttelee katsojan syventymään sen kertomiin tarinoihin.

Korteniemen teokset ovat osa laajempaa Viimeinen -teoskokonaisuutta, jonka teema keskittyy itämerensuomalaiseen mytologiaan. ”Mie oon lähtenyt avaamaan sitä pohtimalla, miten mytologiset ja reaalimaailman merkitykset yhdistyvät todellisissa maantieteellisissä paikoissa,” taiteilija kiteyttää. Suurin osa teoksista liittyy Norjan Finnmarkissa sijaitsevaan Domen-tunturiin ja alueella 1600- luvulla vallinneisiin noitavainoihin. ”Niihin vainoihin liittyi sellainen uskomus, että Domen olisi noitavuori, ja siihen liittyi uskomuksia helvetinportista”, Korteniemi kertoo teemasta.

Teossarjasta löytyy myös mustepiirustus, jossa on kuvattuna taiteilijan itsensä tunturilta löytämä oviaukko. ”Löysin sieltä oviaukon, joka oli kylläkin umpikuja:noin neliömetrin kokoinen koppi, josta ei päässyt yhtään mihinkään”, taiteilija toteaa naurahtaen. ”Ne ovat todennäköisesti sodanaikaisia rakennelmia. Mutta tähän helvetinporttimyyttiin yhdistettynä oviaukko sai mielessäni lisämerkityksiä”, Korteniemi jatkaa.

”Tämä kunnantalohan on tilana yllättävän mielenkiintoinen, kun tässä näkyy se alkuperäinen käyttötarkoitus”, Korteniemi kuvailee näyttelytilaa. Taiteilija ottaa tilan luonteen mukaan teoskokonaisuuteensa hyödyntämällä huoneesta löytyvää ilmoitustaulua, joka sopii jo itsessään Kartasto -installaation teemaan.

Vastahankaan on jo Korteniemen kolmas näyttely tälle keväälle. Kiireinen taiteilija kertoo tällä hetkellä työstävänsä päätyönään sarjakuvaprojektia, joka liittyy Suomen ja Saksan väliseen salaiseen yhteistyöhön toisen maailmansodan aikana. Tämän lisäksi hän mainitsee myös toimivansa kuraattorina Young Arctic Artists -projektissa, josta on tarkoitus järjestää vuoden päästä näyttely sekä Rovaniemellä että Tromssassa. ”Eli hyvin tämmöisiä pohjoiseen keskittyviä aiheita”, Korteniemi nyökkää.

Maija Luutonen

Maija Luutonen, Serenic (yksityiskohta), 2020

Helsingissä työskentelevä kuvataiteilija Maija Luutonen (s. 1978) valmistui Kuvataideakatemian maalaustaiteen osastolta vuonna 2006 ja on tästä lähtien työskennellyt monipuolisesti taiteen parissa. Kansainvälinen taiteilija on pitänyt näyttelyitä niin Suomessa kuin ulkomaillakin, ja nyt Luutosen suuria akryylimaalauksia voi nähdä myös Nastolan vanhalla kunnantalolla.

Kesänäyttelyssä esillä olevan teoskokonaisuuden Luutonen on toteuttanut vanhan kunnantalon tilojen mittasuhteita silmällä pitäen. ”Nämä uudet teokset lähtivät liikkeelle siitä, että halusin jotakin aika lailla näiden mittasuhteiden rajoihin, korkeus-leveys-tyyppisesti”, Luutonen avaa.

Luutosen maalausten kuvioista täyteläinen pinta herää eloon, mitä enemmän sitä tutkii; värikkäät muodot kiemurtelevat ja vapisevat paperin pinnalla.

”Nämä teokset liittyvät juuri siihen, että kun tällaisessa huoneessa työskentelee ja viettää paljon aikaa, tuttu muoto alkaa elää ja liikkua, jos sitä tuijottaa pitkään. Myös väsymys vaikuttaa katseeseen ja fokukseen. Näissä on tärähtänyt tai liikkeessä oleva tunnelma”, Luutonen täsmentää.

Luutonen pitää Nastolan vanhaa kunnantaloa kiinnostavana näyttelytilana, jonka alkuperäiseen tarkoitukseen viittaavat yksityiskohdat voivat avata ovia luovuudelle. ”Yksityiskohdat, kellot ja muut vastaavat, ovat hienoja. Tällaisesta lähdin myös itse liikkeelle”, Luutonen kertoo.

Vastahankaan -näyttelyn jälkeen Luutosen töitä on nähtävissä kahdessa näyttelyssä, joista toinen on yhteisnäyttely norjalaisen taiteilijan kanssa Galleria Sinnessä. Tämän lisäksi Luutoselta on tulossa Helsinkiin yksityisnäyttely. Luutonen työstää myös parhaillaan Kalasatamaan tulevaa julkista taideteosta.

Essi Nieminen, Frans Nybacka ja Eeva Lietonen

Kuvassa vasemmalta oikealle: Essi Nieminen, Frans Nybacka ja Eeva Lietonen

Taiteilijat Eeva Lietonen, Essi Nieminen ja Frans Nybacka ovat toteuttaneet näyttelyyn yhteistyössä Herkkuhuone -installaation (2020). Installaatioon voi astua sisälle, ja lattialle aseteltujen teosten ympärillä kierrellessään katsoja voi luoda omia tarinoitaan. Taiteilijoiden mukaan Herkkuhuone voi esimerkiksi ärsyttää, mietityttää tai huvittaa. ”Minulla oli kapina Herkkuhuonetta kohtaan, halusin tehdä myrkkyjuttuja. Voi olla jotain myrkkyjäänteitä täällä herkkujen seassa,” Nybacka kertoo teoksen äärellä. ”Ehkä se herkku voi sanana aiheuttaa monissa sellaista kapinaa, se on sanana niin ihmeellinen”, Lietonen lisää.

Lietonen ja Nieminen ovat tunteneet toisensa noin vuodesta 2012 ja Nybackan kanssa he tutustuivat Aalto -yliopistossa opiskellessaan. Herkkuhuone on taiteilijoiden ensimmäinen yhteinen teos tällä kokoonpanolla. ”Me soitetaan samassa bändissä, joten oli aika helppoa ja luonnollista tarttua tällaiseen yhdessä tekemiseen. Ei olla kyseisellä jengillä tehty tällaista aikaisemmin yhdessä, vaikka olemme osallistuneet useisiin ryhmänäyttelyihin.”

Lietonen, Nieminen ja Nybacka toteuttivat teoksensa osittain paikan päällä Nastolan vanhalla kunnantalolla. Taiteilijat viettivät Nastolassa pari päivää, ja hyödynsivät mukanaan tuomien teoksen osien lisäksi myös paikallisen kierrätyskeskuksen antimia työskentelyssään. ”Tässä tilassa oleminen, ajan viettäminen täällä, ja ratkaisujen välissä oleva aika on ollut tosi tärkeää. ­Kaikkea mietittiin yhdessä, että mitä laitetaan. Osa syntyi myös yhdessä siten, että yksi laittaa jonkun asian ja toinen lisää siihen jotain, mikä on tosi arvokasta, vähän kuin improvisointi musiikissa,” taiteilijat kertovat.

Taiteilijoiden mukaan vanhassa kunnantalossa on tilana paljon asioita, joihin reagoida. Myös ”toimistojäänteet” kuten kello, puhelin ja pistorasiat sopivat Herkkuhuoneeseen. ”Tässä tilassa on ehkä juuri se vastahankaisuus, kun tämä on tavallaan epäsopiva jollain lailla perinteisessä mielessä.”

Taiteilijoiden mielestä Vastahankaan kattoteemana ja näyttelyn nimenä rentouttaa omaa tekemistä: ”Eihän sitä tarvitse puristaa väkisin, et ollaan jotenkin erilaisia, vastahankaan, mutta siitä tulee sellainen rentous, ei tarvitse noudattaa mitään sääntöjä. Niinhän sen tekemisen kannattaisi aina olla.”

Lietosella, Niemisellä ja Nybackalla on tulevaisuudessa näköpiirissä sekä yhteistyötä, että kunkin omia projekteja. Syksyllä taitelijoiden teoksia tulee osaksi Metsänäyttelyä Joutsassa. Metsänäyttelyn ideana on jättää teokset vuodeksi metsään, ja seurata mitä teoksille vuoden aikana tapahtuu. Kolmikko soittaa myös samassa bändissä, Linkopiissä, jonka levy ilmestyy syksyllä.

Anna Niskanen

Anna Niskanen, Aqua Loud, 2019

Taiteilija kertoo usein suunnittelevansa teoksensa ottaen huomioon sen sijoituksen näyttelytilassa, ja näin luovansa katsojalle maisemista voimakkaan, kokonaisvaltaisen kokemuksen. ”Aika paljon luotan teoksissa sellaiseen universaaliin muistojen triggeröintiin”, Niskanen kuvailee. ”Eli sieltä valokuvamassasta löytyy joitakin kohtia, joihin pystyy samaistumaan. Siellä on asioita, joita on nähnyt melkein kuka tahansa, tai ainakin jotain sen kaltaista.” Niskanen luo muistikuvia vedestä. Valtava, utuinen merimaisema vyöryy näyttelyseinän poikki, ja näky on kertakaikkisen pysäyttävä. Vastaavat maisema- ja luontoaiheet ovat Niskasen grafiikkatöissä usein toistuva teema.

Aalto-yliopiston valokuvataiteen laitokselta maisteriksi valmistunut Niskanen yhdistelee työskentelyssään paljon digitaalisia ja analogisia valokuvan sekä grafiikan menetelmiä. Lopulliset teokset ovat usein varsin suurikokoisia, analogisista vedoksista koottuja installaatioita.  Vastahankaan- näyttelyn jälkeen Niskasta odottaa yksityisnäyttely Porvoon Taidehallissa syyskuun alussa. Taiteilijan mukaan luvassa on aivan erilainen sarja, jonka kuvasto on syntynyt Australian luontopalojen kurittamissa maisemissa. Toisin kuin syanotypialla toteutetussa Aqua Loudissa, Niskanen kertoo tuovansa paikan konkreettisemmin uuteen näyttelyyn hyödyntämällä töissään muun muassa Australiasta löydettyjä maapigmenttejä.

 ”Olen tosi innoissani ollut mukana tässä”, Niskanen kommentoi Nastolan kesänäyttelyä. ”Ehkä tämä tila mahdollistaa myös sen, että jotkut ovat päässeet kokeilemaan jotain vähän villimpää. Moni taiteilija on saanut oman pienen huoneen tai tilan, joka on mahdollistanut, että pystyy oikeasti kokeilemaan uusia asioita.”

Ida Palojärvi

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä

Ida Palojärvi on toteuttanut Vastahankaan -kesänäyttelyyn installaation Palo (2020).

”Teoksissani on usein katsojalle jotain löydettävää tilassa. Siksi pyydän katsojia katsomaan niitä yksi henkilö kerrallaan. Siten kokemus on rauhallisempi ja intensiivisempi.”

Palojärvi kertoo, että Palo -teoksen tausta-ajatuksena on ihmisen halu katsoa tulta. Taiteilija huomasi kiinnostuneensa tulipaloista, ja seurasi esimerkiksi viime talven uutisointia isoista metsäpaloista Australiassa ja Brasiliassa. Tulipalojen katsomista Palojärvi kuvaa kaoottiseksi ja pelottavaksi, mutta myös kiehtovaksi. Palojärvi huomasi myös, että videopalvelu YouTubessa yksi suositummista kategorioista on takkatulivideot, ja pitää ilmiötä kiinnostavana. Palojärven mukaan takkatulivideoissa on rauhoittava puoli, jossa tuli näyttäytyy kiltissä ja hallitussa roolissa tunnelman luojana.

Palojärvi kuvailee teostaan: ”Tässä teoksessa on myös tulivideo, mutta minä en anna katsojan ihan suoraan nähdä sitä. Ajattelen, että siitä tulee sellainen jännite tilaan ja katsomiskokemukseen. Halu päästä katsomaan tulta ruudulta muuttuu intensiivisemmäksi, kun sen melkein näkee, mutta ei ihan kuitenkaan.”

Palojärvi ei halunnut tehdä teoksestaan liian synkkää, mutta teos ei ole hänen mukaansa pelkästään hyvän mielen juttu. ”Yleensä itsellä on teoksesta ihan jotkut erilaiset ajatuskuviot, sitten kun katsojat tulevat, niin he saavatkin teoksesta jotain ihan uutta irti. Se on mielestäni tosi hyvä.”

Sanni Saarenpää

Sanni Saarenpää, Sisältä salaa uskoton maailmalle, tosiasioille, 2020

Kuvataideakatemiasta vuonna 2016 valmistuneen Sanni Saarenpään installaatio poukkoilee levottoman leikkisänä todellisuuden neuvotteluhuoneen seinillä. 

Myös museoalalla toimiva Saarenpää pyrkii erottamaan oman taiteellisen työskentelynsä tietynlaisista peruskehikoista ja toimintamalleista, joissa esimerkiksi apurahan kaltaiset mahdollisuudet ja niiden toteutuminen määrittävät taiteilijoiden etenemistä urallaan. ”Toimin mieluummin pienessä mittakaavassa ja teen vähän ja hitaasti, mutta sitten täsmällisesti mitä haluan”, Saarenpää kuvailee. 

Taiteilija kertoo olleensa tyytyväinen nähdessään, mihin teokset tulevat. Hänen installaationsa käsittelee todellisuuden seassa olemista ja vastaanottamista sekä niitä neuvotteluja, joita ihminen käy yrittäessään löytää oman asemansa todellisuudessa. ”Tässä on huumoria myös”, Saarenpää naurahtaa. ”Ikäänkuin yritetään vapautua siitä pikku konttorikopista.”

Teosta työstäessään Saarenpää pohti, miksi ihmiset pyrkivät tarkkailemaan toistensa toimintaa saadakseen vastauksen siihen, mitä heidän itse pitäisi tehdä. ”Mielestäni ei ole välttämättä ihan loppuun asti loogista ajatella, että kopioimalla toisia saavutettaisiin tietoa siitä, mitkä ne omat mahdollisuudet ja rajat ovat,” Saarenpää täsmentää. Vaikka teoksen esittämät kysymykset ovat taiteilijalle usein arjen konkretiaan liittyviä, voi ne hänen mukaansa käsittää myös esoteerisina tai hengellisinä.

Saarenpää kokee suureksi arvoksi sen, että on saanut olla osana Vastahankaan-näyttelyä yhdessä muiden taiteilijoiden kanssa. ”Minusta tämä on ylipäätään yksi hyvä elämisen malli, että tehdään yhdessä tällaisia näyttelyitä”, Saarenpää lisää.

Julkisissa tiloissa taiteilijaa miellyttää teoksen ja katsojan sattumanvarainen kohtaaminen. Syksyllä hän vie teoksiaan Tampereen päihde- ja mielenterveyspalveluiden vastaanottotiloihin. Tämän jälkeen hän kertoo pääsevänsä uppoutumaan työhönsä ilman sen suurempia tavoitteita tai tietoa tulevaisuudesta. ”Eli aika tyhjältä näyttää ja olen tyytyväinen”, Saarenpää toteaa hymyillen.

Antti Sepponen

Antti Sepponen, teokset Lahti, 2019 ja Lahti, 2020

Valokuvaaja Antti Sepposen terävän humoristiset valokuvat tuovat kesänäyttelyyn paikallisuutta.

Lahti-blogistakin monelle tuttu valokuvaaja kertoo pelmahtaneensa taiteen kentälle ikään kuin vahingossa. Lahden Kansanopiston valokuvalinjalta valmistuneen Sepposen töissä tarkkaillaan Lahden surkuhupaista katuarkea pilke silmäkulmassa.

”Jotenkin olen aina kameran kanssa pyörinyt täällä Lahdessa ja havainnoinut sekä dokumentoinut mitä kaduilla tapahtuu. Monesti hassut hetket kiinnittävät huomion”, Sepponen kuvailee.

Sepposen töitä on näyttelyssä nähtävillä kahdessa tilassa. Esillä on myös kuvapari MM-voittotunnelmista vuodelta 2019 sekä koronan autioittamasta kauppakeskuksesta vuodelta 2020. Kunnantalon perimmäisessä siivessä on pienessä huoneessa esillä Sepposen Lahti-klassikot, jotka ajoittuvat vuosille 2011-2015.

Sepponen kommentoi ajallisesti laajaa otetta Lahden katuarjesta: ”Tavallaan huomaa, että kaikki on muuttunutta mutta sitten tavallaan mikään ei ole muuttunut. Sama meininki on jatkunut vuodesta toiseen.”

Kunnantalo on Sepposelle tuttu jo aikaisempien vuosien kesänäyttelyiden tiimoilta. Hän kertoo seuranneensa kesänäyttelyiden kehittymistä alusta asti. ”On mahtavaa, että tällaiset tilat valjastetaan taidetarkoituksiin. Vastaavia tiloja voisi käyttää enemmänkin, aina ei näyttelylle tarvitse olla fiini galleria. Omaan tyyliin sopii myös ehkä enemmän tällainen tila”, Sepponen toteaa.

Sepposella on monenlaisia pitkäkestoisia projekteja käynnissä myös Vastahankaan -näyttelyn ohella. Kesänäyttelyltä taiteilija toivoo vain, että ihmiset löytäisivät paikalle.

”Toivon, että uudet, nuoretkin ihmiset löytävät tänne ja innostuvat taiteesta. Tämähän on mahtava näyttely esimerkiksi ensikertalaiselle. Itse paikka on helposti lähestyttävä ja töiden taso on tosi kova! Itseäni on joskus ahdistanut sellaiset kolkot galleriat. Tänne voi kyllä tulla ilman mitään ahdistuksia”, Sepponen kehottaa.

Joonas Siren

Joonas Siren on valmistunut kuvataideakatemian tila-aikataiteiden opetusalueelta maisteriksi vuonna 2013. Lisäksi hän on valmistunut pohjoismaisesta Nordic Sound Art -maisteriohjelmasta vuonna 2012. Ohjelmoinnin ja äänen parissa paljon työskentelevä taiteilija on tuonut Nastolaan generatiivisen ääni-installaation Anti-Blashemia (2020).

Teoksen lähdemateriaalina toimivat Suomen tunnetuimman oikeistopopulistin nuoruusaikaisen metallibändin kappaleet. ”Hän on laittanut biisit jakoon joskus, kun ei ollut vielä edes poliitikko. Biisit ovat olleet minulla vuosia koneella, ajattelin, että haluan tehdä niistä joskus jotain. Halusin muuttaa ne jollain tavalla mahdollisimman antimetallisiksi ja antiagressiivisiksi. Muutin musiikin sykkiväksi ambientiksi tietokoneohjelmoinnin kautta. Tekemäni ohjelma prosessoi jatkuvasti ääntä”, Siren kertoo teoksensa äärellä.

Anti-Blashemia on paikkasidonnainen teos, joka kaikuu kunnantalon portaikossa. Siren kuvailee teoksensa äänimaisemaa: “Se on hitaasti sykkivä pulssi. Lisäsin siihen laineen liplatusääntä, joka toimii rentouttavana äänimaisemana. Toivon että teoksen äärellä voi hetken rauhoittua, unohtamatta kuitenkaan teoksen poliittista puolta.”

Oskari Tolonen

Auringon pehmeät säteet valaisevat tamperelaisen kuvataiteilijan Oskari Tolosen piirustusten koukeroisia linjoja. Huoneessa leijuu seesteinen mutta epävarma tunnelma. Kuvataideakatemiasta vuonna 2016 valmistunut Tolonen toteaa olevansa taiteentekijänä jokseenkin vaelteleva ja antavansa ajatuksen ja intuitionohjatatyöskentelyään.Tolonen suosii teosasetelmiensa valaisussa luonnonvaloa, jonka tärkeys korostuu taiteilijan mielestä juuri tässä nimenomaisessa kokonaisuudessa.

Teoskokonaisuuden työt ovat kevyitä ja herkkäpintaisia.Tolonen kertoo lähestyneensä kokonaisuuttaan aluksi ilman yhtäselkeää teemaa. Myöhemmin teosten yhdistäväksi ajatukseksi muotoutui idea eräänlaisesta kristillisestä mysteeristä, jonka tulee pysyä ratkaisemattomana pysyäkseen elinvoimaisena.”Tässä ihan viime metreillä, kun teos alkoi muotoutua, ymmärsin että siihen liittyy tietynlainen epävarmuus”, Tolonen tuumii. ”Se on ehkä jotakin tai se on ehkä jotakin muuta. Teema on koko ajan mahdollisuuden rajalla, heiluen kahden eri asian välillä.”

Näyttelyn teemaa kunnioittaakseen Tolonen myöntää ottaneensa työskentelyssään vahvasti riskejä ja rakentaneensa jotakin itsellensä erilaista ja uutta. Teoksesta on muodostunut haastava. ”Olen yrittänyt pitää sen sellaisena, että muodot eivät selitä toisiaan. Se eiole siinä mielessä helppo työ”, Tolonen kiteyttää.

Kesänäyttelyn viimeisteltyään Tolonen aikoo keskittyä työstämään tekeillä olevaa lyhytelokuvaa, jonka pyrkii saamaan valmiiksi vuoden loppuun mennessä. Tampereella kuvatussa vajaan tunnin mittaisessa teoksessa Tolonen kertoo yhdistävänsä elokuvallista ja kuvataiteellista työskentelyä.

Kirsti Tuokko

Kirsti Tuokko, Susan ja Angela, 2019

Kirsti Tuokko (s. 1943, Helsinki) on koulutukseltaan kuvataideopettaja. Uransa kuvataiteilijana hän katsoo alkaneen vuonna 1995 pitämästään näyttelystä ”Maitokattila” Galleria Leonardossa Tampereella. Kuvataideopettajana toimiessaan Tuokko oli useamman kerran vuorotteluvapaalla maalatakseen. Jäätyään eläkkeelle virastaan vuonna 2003 Tuokko on työskennellyt kuvataitelijana, osallistunut näyttelyihin ja pitänyt useita yksityisnäyttelyitä Suomessa ja muualla Euroopassa. Tuokko on tehnyt julkisia tilaustöitä valtiolle ja yksityisille tahoille. Viimeisin on Tampereen Uuden Sydänsairaalan aulassa oleva maalaus Chillaa meidän kanssa(2018).

”Maalausteni ydinaihe on miten ihmiset esittävät itseään”, Tuokko sanoo. Taiteilija kertoo maalaustensa hahmoista vaatteiden, pukeutumisen muodin, tarkoituksellisen tai tahattoman poseeraamisen kautta ja käyttää usein lähtökohtana muotikuvia. 

Tuokko maalaa teoksensa öljyvärillä pleksin nurjalle puolelle vaakatasossa. Hän kuvailee työskentelyään: ”Pleksin pinnalla liukkaasti liikkuva väri on yhteistyökumppani, jonka ehdotukset otan huomioon. Puolisokkona nurjalla puolella maalaaminen mahdollistaa lähtökohtana olleen harkitun muotikuvan altistumisen sattumalle ja hahmojen vinksahtamisen.  Näin myös saan päälle jäävän puolen säilymään kiiltävänä. Kiiltävässä pinnassa voi katsoja peilata itseään. Muodin seuraaminen ja kulutus on ilon ja häpeän yhdistelmä. Maalaan nautintoa ja syyllisyyttä.” 

Kesänäyttelyssä esillä olevien teoksiensa hahmoja Tuokko avaa: ”Nastolan maalausten ihmiset viettävät kesäiltaa tai -yötä, juhannusta tai juhlivat elokuun lämpimässä pimeydessä tai kuutamossa.  Juhlat eivät ole vielä alkaneet, tyypit tarkkailevat tilannetta ja toivovat keräävänsä katseita.  Odotukset ovat korkealla.” Hahmojen nimeämisessä Tuokko on käyttänyt tunnettujen muotisuunnittelijoiden ja elokuvatähtien etunimiä. ”Henkilöiden sukupuolta ei ole määritelty. Nimet voivat olla peitenimiä”, Tuokko kertoo.